Olen aina ollu Palefacen musiikin kaveri. The Pale Ontologist oli loistava levy, Quarter Past ei ehkä ihan niin mahtava, mutta hyvä siltikin. Pari vuotta meni niin etten henkilökohtaisesti kuullut paljoakaan miehestä tai hänen uusimmista tuotoksistaan. Jollain skidilevyllä taisi olla yksi biisi, ja Conscius Youthsilla oli muutama hyvä biisi. Sitten, kesällä 2010, alkoi radiosta kuulua kummia.
Talonomistaja –niminen sinkku ilmestyi soittolistoille, esittäjänään vanha tuttu Kalkkilaivan Kapteeni. Räpäytyskieli oli muuttunut englannista suomeksi, mikä hieman, myönnettäköön, herätti epäluuloja. Toki olin ennenkin kuullut Palefacen räppäävän suomeksi muutaman kerran, mutta kokonaisen levyn teko suomeksi oli silti aika jännä veto. Biisihän kuulosti loistavalta, ja oli samanlaista tuttua kantaaottavaa verbaaliakrobatiaa kuin edelliset englanninkieliset levytkin. Tässä välissä mainittakoon, että Paleface on opiskellut englantilaista filologiaa, ja sen takia hänen englanninkieliset levynsä olivatkin hyvin oivaltavia, täynnä hienoja sanaleikkejä ja riimittelyjä.
Kuluvan vuoden syyskuussa sitten Palefacen uusi levy Helsinki - Shangri-La soi viikon albumina YleX:llä. Suurella mielenkiinnolla odotin uusia biisejä, enkä joutunut pettymään yhtään. Päinvastoin. Kun vihdoin levyn julkaisun jälkeen sain levyn käsiini ja kuuntelin koko levyn alusta loppuun, ei teosta voi kuvailla muilla sanoilla kuin kantaaottava mestariteos. Levyllä on, kuten mainittu, artistille ominaista verbaaliakrobatiaa, mutta se on myös hyvin kantaaottava. Musiikkityylit vaihtelevat, eikä yksikään levyn biiseistä ole samanlainen kuin toinen. Nimibiisissä Paleface on rohkeasti napannut kainaloonsa kitaran, ja esittää kannanottonsa yksinkertaisen karulla tavalla. Joissain yhteyksissä Palefacea on kutsuttu moderniksi Irwiniksi kannanottojensa vuoksi, ja se onkin hyvin kuvaava nimitys.
Paleface on jo aiemmin urallaan maininnut yhdeksi lukuisista innoittajistaan bändin nimeltä House of Pain. Tämän bändin keulahahmo, Everlast, vaihtoi rap-musiikin mies ja kitara –tyyliseen ilmaisuun, ja esiintyi jopa yhdessä kitaralegenda Santanan kanssa. Everlast on itse säestänyt kitarallaan useita kantaaottavia kappaleitaan asenteella mutta silti tavallaan haavoittuvana. Uskon että Paleface on tällä levyllä, ainakin nimibiisillä, tullut tähän samaan kategoriaan. Helsinki-Shangri-La on kantaaottava, mutta samalla jotenkin nöyrä. Asioille ei uhota, vaan ne kerrotaan niinkuin ne ovat. Biisi herkistää kuulijansa, pistää ajattelemaan, toivottavasti niinkin pitkälle että asioille alettaisiin tehdä jotain.
Levyn muut biisit leikkivät rohkeasti eri musiikkityyleillä. Elokuun Yö –kappaleessa kertosäettä laulaa romanilaulaja Hilja Grönfors, joka tuo kappaleeseen vanhanajan maalaisromantiikkaa. Herra Ylpön tähdittämä Leijonakypärä muistuttaa soundiltaan Sielun Veljien mystistä maanisuutta. Karavaani Kulkee-kappaleessa kertosäkeen laulaa malilainen Terakaft, ja tunnelma on kuin suoraan Saharan kamelisafarilta. Syntynyt Rellestään on monien mielestä ultimaattinen bilebiisi; Palefacen itsensä mukaan kyse on kuitenkin vahvasti ironiasta ja satiirista. Mieshän on itse ollut aboslutisti jo pitkään. Levyllä on kuitenkin niin myös hyvin vahvasti läsnä hiphop, ja jokainen biisi on tehty asenteella. Paleface taitaakin olla yksi niitä harvoja (suomi)räppäreitä jolla on vahva tietämys hiphopin synnystä ja juurista.
Olen itse seurannut kaveriporukassani suhtautumista tähän kyseiseen artistiin, ja uuteen levyyn. Eräs hiphopista vähemmän kiinnostunut ystäväni näki Palefacen livenä, ja kertoi että alkoi arvostaa artistia todella paljon, ja on vaikuttunut näkemästään ja kuulemastaan. Helsinki-Shangri-La –biisi herättää myös tunteita, ja olenkin todistanut tilannetta jossa riehakas bileporukka on hiljentynyt kuuntelemaan ko. kappaletta, ja kommentoinut sen jälkeen että ”Se oli kyllä hieno biisi!”
Loppuyhteenvetona voisin todeta, että Paleface on tehnyt ovelan levyn. Siinä on niin paljon eri tyylejä, että muutkin kun pelkät hiphopparit tykästyvät siihen. Kuitenkin levy on silti hyvin vahvasti myös hiphop-levy, ja uskon että vanhat Paleface fanit eivät taatusti ole pettyneitä. Itse olen varsin innostunut levystä; siitä onkin ihan liian pitkä aika kun viimeksi on tullut vastaan levy, joka olisi kokonaisuutena jaksanut liikuttaa näin paljon ja todella räjäyttää tajuntani. Ehdin jo ajatella että kai sitä on tullut vanhaksi; mutta taisikin olla vain niin, ettei musiikki ole ollut tarpeeksi vakuuttavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti